Ironman Kalmar, Sweden 2014

by Teemu

 

Kauden 2013 päätteeksi olin kisannut menestyksekkäästi ensimmäisen triathlonkilpailuni, puolimatka Ahvenanmaalla Käringsund Triathlonissa, ja olin koukussa lajiin. Muutaman viikon palautumisen jälkeen oli katseet suunnattu jo kauteen 2014 ja täydelle matkalle, joten laitoin Masterin vinkumaan ja ilmoittauduin maailmanlaajuisesti mainettaa niittäneen Ironman -brändin tapahtumaan joka järjestettäisiin Ruotsin Kalmarissa. Lähes vuosi ennen kisaa oli siis ilmoittautuminen hoidettu pois päiväjärjestyksestä, enää tarvitsi saada mies siihen kuntoon että selviäisi maailman kovimmaksi yksipäiväiseksi kestävyyskisaksi kutsutusta matkasta, joka sisältää 3,8km uintia, 180,2km pyöräilyä ja 42,2km juoksua. Kesä 2014 koitti yllättävän nopeasti, ja muutama lyhyempi triathlonkisa tuli koettua valmistautumisen aikana, mitkä antoivat osviittaa siitä että kunto olisi kohdillaan kaikissa kolmessa lajissa.

Laivamatka Ruotsiin hyödynnettiin opiskellen tehonmittausharjoittelua.

Tukijoukkoni oli valinnut majoituspaikan viime vuoden Ahvenanmaan kisareissulla nappiin, joten luottoa löytyi ja majoituspaikaksi oli valikoitunut kuvankauniilla ja merellisillä Boholmarna -saarilla sijaitsevan ison omakotitalon pihassa oleva ”mökki”, joka muistutti enemmän meidän edellistä asuntoa, kuin mökkiä. Mukava isäntäperhekin oli suoraan kuin Solsidan tv-sarjasta. Kalmariin saavuttiin jo kisaviikon maanantaina, jotta mahdollinen jetlag ja matkustamisen aiheuttama stressi saataisiin minimoitua, ja jotta aikaa olisi tutustua kisareittiin. Saapumisiltana kävimme kierroksella kaupungissa, minä juosten ja Michaela fillarilla, juoksun tuntuessa helpolta n. 6:20min/km tahdilla sykkeiden ollessa alle 140bpm. Ennen reissua ilmassa ollut ylirasituksen tuntu olisi siis vain ikävä muisto, mutta seuraava yönä pyöriessäni valveilla sängyssä sain katkeran oppitunnin ylirasituksen aliarvioimisessa.

Iltalenkillä Kalmarin maisemia ihailemassa.

6 km pitkä silta joka yhdistää Öölannin ja manner-Ruotsin.

Huonosti nukutun yön jälkeen tiistaiksi suunnitellut lyhyet triathlonharjoitteet saivat siis väistyä, ja Michaela lähti yksin kiertämäään maantiepyörällä Ironmanin kisareitin Öölannin puoleista 60 km kierrosta minun seuratessa auton ja kameran kanssa perässä. Öölannin maine auringon ja tuulen saarena osoittautui todeksi sinä päviänä, ainakin tuulen osalta, ja Michaela totesi että on laitettava kädet syvälle ristiin ettei kisapäivänä tulisi olemaan yhtä kovaa tuulta.

Tukijoukot ACT:n väreissä Öölannin saarella.

Tiistain ja keskiviikon välisen yön nukuin taas kuin tukki, joten kovapäisenä päätin yrittää kisavauhtia alempitehoista 2 tunnin mittaista pyöräretkeä Kalmarin länsipuolelle sisämaahan päin, mikä kostautui taas kahtena huonosti nukuttuna yönä. Olin kuullut yli vuoden ylirasituksesta kärsineeltä kaveriltani, että unettomuus oli vasta ensioireita krooniseen ylirasitustilaan, joten suurempaa hätää ei vielä olisi, sillä olihan kausi lauantain jälkeen paketissa ja jos perjantai – lauantai yö nukuttaisiin jälleen hyvin ei unettomuus haittaisi lauantain kisaa.

 

Torstaina oli luvassa tervetulotilaisuus, joka oli korvannut aikaisemmin pasta partynä tunnetun tapahtuman. Tavallisestihan pasta party on kisapäivää edeltävänä päivänä, mutta tapahtuma oli sijoitettu torstaille. Tapahtumassa oli myös kilpailijoille pakollinen race brief, jossa käytiin läpi kisaa edeltävät viime hetken asiat, kuten märkäpuvun käyttö sekä levykiekkojen salliminen.

Alkoholitonta olutta ja pastaa triathlonisteille.

Perjantaina päivällä kävimme vielä Kalmarin keskustassa ihailemassa kisakeskuksen rakentamisen etenemistä, samalla kun kävin tiukkojen turvatoimien saattelemana viemässä Cervélon ja vaihtokassit vaihtoalueelle, josta käsin vaihdettaisiin lajista toiseen. Kaupunkivierailun aikana käytiin lounaalla hyvältä vaikuttaneessa ihmisten kansoittamassa lounaspaikassa, jossa tarjoiltiin huokeita pastalounaita. Perjantai-iltana mahasta alkoi kuulua tavanomaisesta poikkeavia ääniä ja hieman myöhemmin vessa kutsui triatleettia. Imodiumi saapui lopulta pelastamaan, mutta se ei tietenkään auttanut enää siihen että tankkaaminen kärsi pahasti, ja viimeinen koitos käytiinkin vessassa vielä n. tunti ennen herätyskellon sointia. Se johtuiko mahamurinat torstai-illan pastapartystä vai perjantaipäivän lounaasta jäi mysteeriksi. Myöhemmin sain lukea että useilla muillakin kanssakilpailijoilla oli ollut selittämätöntä mahatautia.

Pyörä valvottuun aitaukseen yöksi.

Ja sitten olikin aikaa tutustua Expo-alueen tarjontaan.

Maalisuora odottamassa kisaajia.

Matkamuistoksi ostetussa t-paidassa oli jokaisen osallistujan nimi painettuna, joten siellä se oma nimikin komeilee.

Kisa-aamuna herätyskello herätti jo ennen viittä aamupuurolle, ja saavuimme Kalmarin keskustaan hyvissä ajoin 1,5 tuntia ennen lähtöä, joka tapahtui klo 7:00. Tarkistin vaihtoalueen tavarat haluttuun järjestykseen ja testasin, että Garmin ottaa yhteyden PowerTappiin. Tämän jälkeen oli aika pukea märkkäri päälle ja suunnata kaupungin toisella puolella sijaitsevaan satamaan, josta lähtö tapahtuisi jatkuvana jonona oletettujen uinnin loppuaikojen perusteella.

Kilpailu-aamuna, valmiina siirtymään uinnin lähtöpaikalle.

Menin suoraan 1h10min kylttiä pidelleen vapaaehtoisen viereen jonottelemaan. Jo aamulla oli satama täynnä katsojia ja kilpailijoiden muodostama jono oli satoja metrejä pitkä, olihan osallistujia yhteensä yli 2300 kpl. ACDC:n Hells bellsin soidessa jono alkoi vetää kohti merta ja yli tunnin kestävä pesukone oli valmis alkamaan. Suunnistamisesta ei tarvinnut huolehtia, koska porukkaa oli niin paljon että jos pysyit porukan lähettyvillä olit edes jotenkin oikealla reitillä ja ainoa mitä piti varoa on ettet tunge päätäsi kenenkään jalkojen väliin tai hiljennä vauhtia niin paljon että takana oleva kaveri yrittää kammeta ylitsesi.

 

Uinti alkoi tuntua hyvältä vasta ensimmäisen 1km jälkeen, liekö syynä se että vedessä ei ollut mahdollista ottaa alkulämpöä sataman alueella. Uinti suoritettiin yhtenä pitkänä kierroksena, jossa uitiin Kalmarin sataman suojissa suuremmilta aalloilta. Uinti suijui kaikenkaikkiaan hyvin ja vaikka alkuperäinen aikatavoite 1h10min ylittyikin 6 minuutilla olin siihen tyytyväinen, koska yleensä pidempien uintien yhteydessä tullutta olkapäiden kipeytymistä ei ollut havaittavissa ja ainoa ongelma oli hieman jäykistyneet epäkkäät, koska käytin uutta märkkäriä vanhan märkkärin vetoketjun hajottua hieman ennen reissua. Kyseessä oli siis sama merkki, malli ja koko, joten puku itsessään oli tuttu. Vaihdossa en edes yrittänyt pitää kiirettä vaan halusin tehdä kaikki oikein ettei tulisi unohdettua mitään.

Päivän pisin osuus edessä, 180 km pyöräilyä.

Pyöräilyn alussa Garmin etsi satelliitteja ja löysi PowerTapin, kuten ennen kisaa olin testannut mutta laite ei suostunut näyttämään watteja. Sammutin laitteen pariin otteeseen, etsin ja kalibroin voimamittarin useita kertoja, mutta se ei muuttanut tilannetta. Porvoon ajojen PowerTap episodi toteutui uudestaan ja tällä kertaa paikassa, jossa sen olisi pitänyt toimia, tosin syy on osaksi oma, sillä olisi pitänyt tajuta vaihtaa tehomittarin paristo ennen näin tärkeää tapahtumaa. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tuijottaa sykkeitä, joista ei allekirjoittaneella ollut oikein mitään käryä koska lähes koko valmisteleva kausi on mennyt wattien mukaan treenatessa.

 

Öölannin sillan alussa on aika pitkä loiva ylämäki, jossa takaa tuli ohi tyttöä ja poikaa, mutta itse pidin tässä vaiheessa pään kylmänä ja nopeudet 20km/h tuntumassa, ettei tulisi turhaa ”tulitikkuja” poltettua. Alamäen alkaessa suurinosa ohittaneista rullaili polvi suorana sivuvastaiseen tuuleen ja tässä sai sijat otettua takaisin, kun polki kevyesti vauhdin kiihtyessä hetkellisesti yli viiteenkymppiin. Öölannissa oli tiedossa 60km kierros, johon lähdöstä oli 30km siirtymä. Reitin varrella ei valitettavasti ollut myötätuulta tiedossa vaan suurin osa reitistä ajettaisin sivutuulessa. Reitillä oli todella räikeää peesaamista ja kun itse yritin pitää huolen että edellä ajavaan on aina vähintään se pakollinen 10m väli, niin aina joku päätti takaa tulla tähän väliin. Suomessa on paljon kritisoitu tuomarien kyvyttömyyttä puuttua tähän sääntöjen vastaiseen toimintaan eli peesaamiseen, ja luulin että tällaisessa isossa kansainvälisessä kisassa ei tätä ongelmaa olisi, mutta Race Marshallit ajelivat moottoripyörillä peesaajien viereen vain viittelöidäkseen välejä isommiksi ja koko 180km aikana näin peräti 1 henkilön penaltyboxissa rangaistusta kärsimässä, vaikka aihetta olisi ollut paljon suuremmalle joukolle.

Ilman wattilukemia oli otettava varman päälle pyöräilyssä.

Pyöräilyssä sain toteutettua ravintosuunnitelmaa, joka siis koostui 15min välein vuorotellen nautituista geeli/patukka + vesi tai urheilujuoma yhdistelmistä. Minulla oli mukana 2 kpl 1L juomapulloja täynnä omaa GU:n urheilujuomaa ja tämän lisäksi 1kpl 750ml juomapullo vettä, jonka heitin aina ennen huoltopistettä pois ja otin uuden tilalle. Ravintosuunnitelma tuotti tulosta ja 60km kohdalla iski ensimmäinen vessahätä, johon tuhrasin n. 4min. Reitillä oli paljon kannustajia ja asfaltti oli kaikin puolin TODELLA paljon paremmassa kunnossa kuin Suomessa. Oli hellyyttävää nähdä miten teillä oli spraymaalilla merkattu sellaisia hieman nyrkkiä pienempiä monttuja, ettei kukaan ajaisi niistä ja rikkoisi rengastaan. Myös kannustuksia oli kirjoitettu teihin, banderolleihin ja tauluihin, joista parhaimpina mainittakoon ”If you´re still married you didn´t train enough!” ja ”Never trust a fart on Ironman.”. Ruotsalaisten positiivinen mentaliteetti ja kannustus loi tunnelmasta erittäin mahtavan ja siitä sai paljon energiaa vaikeina aikoina, hieman vastaavanlaista kannustusta kuin kotimaassa on esimerkiksi pienemmissä kylähölkissä ja Kråkön Bianchi Cup-kisassa koettu.

 

Öölannin puoleinen pyöräkierros päättyi vastatuuliosuuteen peltoaukealla jossa ei ollut suojaa puista, eikä rakennuksista ja tämän osuuden keskari olikin lähempänä 22km/h. Oli todella suuri helpotus päästä sivumyötäiseen ja palaamaan takaisin kohti Öölannin siltaa. Sillalla oli todella kova tuuli näin vantaalaisen ketjunpyörittäjän mittakaavalla, vaikka paikallisella mittakaavallahan kyseessä oli kevyt merituuli. Sillalla minut ohittikin suomalainen levykiekolla matkaa taittanut triatleetti, joka päivitteli kovaa tuulta. Öölannin silta on Euroopan pisin silta ja on siis 6km pitkä. Normaalisti sillalla pyöräileminen on täysin kiellettyä, joten oli erittäin etuoikeutettu olo polkea tätä siltaa pitkin. Sillan jälkeen käännyttiin takaisin keskustaan, jossa olisi toinen pyöräilyosuuden self serviceistä, joissa sai ottaa vastaan ulkopuolista apua omilta tukijoukoilta. Michaela oli odotellut jo hyvän tovin paikalla, sillä aikahaarukka jolloin minun oli tarkoitus saapua paikalle oli noin 45min. Michaeltalta sain onnistuneesti otettua uuden 1L pullon omaa GU urheilujuomaa, joten sen turvin selviytyisin pyöräilystä kunnialla.

Yleisöä riitti koko reitillä, ja kannustus oli huimaa!

Sisämaan lenkki alkoi sivuvastaisessa tuulessa ja tässä vaiheessa lihaksissa oli jo havaittavissa pitkän kestävyystehotreenin mukana tuomaa hermokivuksi kutsumaani kipua. Jaloista lähti kumminkin ulos vielä tehoja, joten en ollut huolissani päinvastoin polttelin ehkä hieman turhaankin tulitikkuja ohitellessani muita, sisämaassa kun myötäisillä osuuksillä pääsi helposti 35-40km/h lyhyitä matkoja suht kevyeellä jalalla muiden levätessä. Huomasin myös että ravintosuunnitelma oli alkanut takkuilemaan, kun vesipullot eivät tyhjentyneet toivottua tahtia vaan heitin puoliksi täysiä vesipulloja pois ennen huoltopisteitä ja urheilujuomaakin oli jäljellä vielä suht paljon. En ollut kuitenkaan huolissani, koska vessaan tuli tarvetta mennä jälleen n. 140km kohdalla. Kierroksen kauimmaisessa kolkassa oli kääntöpaikka ja siinä käännyttiin takaisin loivaan alamäkeen ja myötäiseen tuuleen, joten polkeminen tuntui helpolta. Kyltit jotka kertoivat kuljetusta matkasta alkoivat kertoa jo että pyöräosuus läheni loppuaan, joka tuntui helpottavalta, vaikka edessä olisikin vielä kisan varsinaiseksi aloitukseksi kutsuttu maraton. Saavuin kaupunkiin ja vaihtoalueelle hieman alle 6h ajon jälkeen laskevalla sykekäyrällä, eli tehot olivat tippuneet loppua kohden.

 

T2 sujui T1:den lailla ja kiirettä ei pidetty. Triathlon onkin muuten varmaan ainoa laji jossa on normaalia lainata kanssakilpailijalta rasvaa, jota laitetaan ”arkoihin paikkoihin” hankautumien estämiseksi. Juoksuun yritin lähteä mahdollisimman hitaalla jalalla, että saisin sykkeet laskemaan tasolle, jolla olisi turvallista ruveta syöttämään kropalle energiaa. 2 km kohdalla otin ensimmäisen geelin, joita olin napsinut pitkin pyöräilyä ilman ongelmia. Geeli kuitenkin tuntui ikävänä klimppinä vatsassa ja vaikeutti juoksemista. Yritin käydä vessassa helpottamassa oloa, mutta tästä ei ollut mitään hyötyä. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen pakotin kropan juoksemaan, mikä osoittautui virheeksi, sillä kun en saanut energiaa imeytymään niin juoksin kokoajan olemassa olevia kropan varastoja tyhjäksi täydentämättä niitä laisinkaan. Seinä tulikin siis vastaan n. 10 km ja 2 vessakäynnin jälkeen ja pakotti minut kävelemään. 4 km ennen kaupunkiin saapumista oli paikka jossa annettiin kierrosnumeroita merkkaavia rannekkeita, ja kun sinulla oli kolme ranneketta olit 4 km päässä maalista. Otin vastaan ensimmäisen rannekkeen ja nainen joka jakoi rannekkeita sanoi että nähdään vähänajan päästä uudestaan.

”Juoksun” tuskaa.

Saapuessani kaupunkiin tuntui juokseminen taas hyvältä ja ihmisten kannustuksesta sai jälleen kerran paljon voimia, mutta kaupungin sataman puolella homma meni jälleen kävelyksi. 2. kierroksella vatsakipu helpotti, mutta geelejä ei uskaltanut enää ottaa ja oli pakko turvautua huoltopisteiden laajaan sipsien, suolakurkkujen, banaanien ja eri juomavaihtojen valikoimaan. Yksi juoksukierros oli n. 14 km pitkä ja toisella kierroksella oli paljon aikaa laskeskella kuinka monta tuntia olisi vielä kävelyä jäljellä. Kun saavuin kaupunkiin toisen kerran ilmoitin Michaelalle että juoksu ei tulisi kuuloon, että viimeiseen kierrokseen menisi n. 2h, että hän kerkiäisi käydä halutessaan mökillä. Hidasta etenemistäni seurannut ja voinnistani huolestunut Michaela ehdottikin jo keskeyttämistä, mutta mielestäni ainoa huonompi vaihtoehto kuin tavoiteajasta näin paljon jääminen olisi keskeyttäminen, joten maaliin tultaisiin vaikka kontaten.

 

Juoksun kolmas kierros meni yhtä hitaasti kuin aikaisemmatkin kierrokset. Kilpailijoita tuli ohi kokoajan ja osa lakkasi juoksemasta ja rupesi myös kävelemään. Reitillä oli myös ihan ”normaali” näky että kilpailija oli puskassa oksentamassa, tämä on siis merkki ettei energia imeydy ja nestettä on liian vähän kropassa. 3. kerran saapuessani kierrosrannekkeiden jakopaikkaan päätin, että loppumatka juostaan ja aloitin ”loppukirin”. Yllättävän moni edelläni oli laittanut kävelyksi tai juoksu oli niin hidasta että ohittelin paljon ihmisiä viimeisen 4km matkalla juoksutahdin ollessa parhaimmillaan 5:20min/km tahtia, tahtia joka alunperin piti olla koko maratonin tahti. Juoksu tuntui helpolta ja mielessä kävikin että ehkä olin antanut periksi liian helposti.

Maalisuoralla, loppu häämöttää!

Maalisuoralle ja matolle saapuessani yleisö eli mukana vaikka kello oli jo paljon. Juontaja seisoi maton päässä ja sanoi nuo koko matkan ja vuoden ajan odottamat maagiset sanat ”Teemu, you are an Ironman!”. Sillä hetkellä ei loppuajalla ollut mitään väliä ja se oli viimeisenä mielessä.

Tulihan se maaliviiva sieltä viimein, kädet ilmaan!

Ironman Kalmar oli tapahtumana aivan mahtava ja en voi kun suositella sitä kaikille täydestä matkasta unelmoiville. Reitti oli erittäin helppo poislukien pyöräilyn tuuliolosuhteet, mutta niihin järjestäjäkään ei voi vaikuttaa. Keli oli upea ja heinäkuun huippuhelteistä ei ollut tietoakaan vaan ilman lämpötila vaihteli aamun 18C:sta keskipäivän 25C asteeseen. Kisassa moni asia ei mennyt nappiin ja kaikki olivat omaa syytäni, tämä vain osoittaa että näin pitkällä matkalla on monta asiaa mihin pitää varautua ja mitkä voivat mennä pieleen. Toivottavasti joku joka suunnittelee täyttämatkaa saa jotain hyötyä omista suht pienistä vastoinkäymisistäni ja välttää edes nämä muutamat sudenkuopat.

 

Lopuksi haluaisin kiittää avovaimoani Michaelaa, jota ilman en olisi selvinnyt kisapäivästä tai kisaa edeltävistä järjestelyistä ja sen jälkeisestä palautumisesta. Kiitos myös kaikille jotka ovat kannustaneet ja olleet kiinnostuneita reissustamme.

Ensimmäinen täyden matkan triathlon koettu – kotona mitali kaulassa ei voi olla pettynyt vaikka vastoinkäymisiä riittikin.